Muutosvastarinta

Käyn muutaman kerran vuodessa Pohjanmaalla. Se on äitini synnyinseutu joten osa juuristani on siellä. Iso osa sukulaisistani asuu edelleen samassa pienessä eteläpohjalaisessa kylässä. Yövyn yleensä enoni luona. Talossa joka kuului ennen isovanhemmilleni.

Ajatellessani tuota paikkaa, mieleni alkaa usein pyörittämään idyllistä filmikelaa kuumista kasarikesistä jolloin juoksin naapuriin hakemaan leikkikaveria tai pyöräilin serkun kanssa kylän kaupalle ostamaan jätskiä.

Nykyään meininki on toinen. Naapurissa ei asu enää ketään. Talo rapistuu hitaasti ja varmasti. Kylä on hiljentynyt, liiketilat on tyhjillään ja viimeinen kauppa lopetti joitain vuosia sitten. Kakstuhattaluvun alussa sentään ehdin kylän baarissa käydä ennen kuin se lopetettiin. Lapsuuteni monipuolinen ja vireä maaseutu on enää harmaa haamu.

Miten suhtautua siihen että asiat muuttuu ja loppuu? Paras tapa lienee sopeutua. Hyväksyä muutos ja etsiä siitä parhaat puolet. Jäljelle jää kuitenkin useasti enemmän kuin itse tajuaa tai tilalle tulee jotain mahdollisesti vielä parempaa. Palatessani aika ajoin rakkaaseen kylään, voin aina kiivetä enoni talon vintille missä aika on täysin pysähtynyt ja monia tavaroita ei ole siirretty sitten kaheskytluvun. Siellä voin tankata nostalgiaa. Nykyään nautin näillä reissuillani kurkien kiikaroinnista ja siitä että on hiljaista, sen sijaan että ovesta sisään lappaisi koko ajan sukulaista ja naapuria.

Muutos, hidas tai nopea, hyvä tai huono, on väistämätöntä. Usein sitä kaipaakin. Mutta monesti sen tullessa, vastarinta nousee. Tuntuu vaikealta luopua turvallisista kuvioista tai saavutetusta hyvästä. Muutama viikko sitten kun viimeksi vierailin enoni luona, näin taas uuden muutoksen. Eno oli kaatanut ison osan talon pihaa ympäröivistä puista jotka olivat olleet siinä niin kauan kun minä muistan. Katselin uutta näkyä iltaisin saunasta. Alkujärkytyksen jälkeen ratkaisu alkoi vaikuttaa oikealta. Näin maisemassa uusia asioita mitä en ollut ennen huomannut.