Paluu menneisyyteen

Meidän länsimaalaisessa kulttuurissamme aikakäsityks on lineaarinen. Ajalla on alku ja loppu ja se menee koko ajan eteenpäin tulevaisuuteen. On kiire nähdä tuleva ja jättää mennyt taakse. Aasiassa aikakäsityks on syklinen. Aika kiertää ympyrää ja sitä riittää ikuisesti. Mahdollisuudet ja riskit ovat olemassa aina uudelleen, menneisyyttä käytetään hyväksi päätöksiä tehdessä eikä niitä ole kiire tehdä.

Olin jokunen viikko sitten serkkutapaamisessa kotiseudullani. Siskoni olivat koonneet yhteen isämme puolen serkut. Meitä oli paikalla vajaa parisenkymmentä, osa oli tuonut kumppaninsakin. Olen serkuista nuorin. Eroa muihin on reilusti toistakymmentä vuotta. En ollut nähnyt monia 90-luvun alun jälkeen. Minut muistettiin ”5-vuotiaana tyttönä joka istui kaivonkannella”. Itse koin kiinnostavana joskin hieman hämmentävänä istua bissellä ihmisten kanssa joiden kanssa muistan lähinnä leikkineeni.Tapaaminen oli lämminhenkinen ja oli ihana kuulla puhuttavan edesmenneestä isästäni asioita joita en ole koskaan kuullut, vaikkei hän täydellinen ollutkaan. Jäi olo, että jalkani ovat taas hieman vakaammin maan pinnalla.

Menneisyydestä voi löytää ihmisiä ja asioita. Hyödyllisiä, kaivattujakin. Siellä on myös kipeitä asioita. Olen päätynyt kohtaamaan ne joskus vapaaehtoisesti, välillä pakostakin. Se on kannattanut. Sen sijaan että antaisin menneiden vaikeiden asioiden salakavalasti kiduttaa itseäni, voin kääntää ne voimavaraksi. Ainakin suurimaksi osaksi.

Serkkuja voi löytää melko helposti vuosienkin jälkeen, suku on kuitenkin suku. Mutta miten hienoa onkaan löytää vanha koulufrendi ja solmia ystävyys uudestaan. Tai alkaa tehdä duunia vanhan työkaverin kanssa. Tai hymyillä vanhalle ihastuksekselle sattumalta tavatessa.

Joitain ihmisiä ja asioita ei tietenkään ole mahdollisuus enää kohdata. Mutta yllättävän usein tarjoutuu mahdollisuus tehdä jotain uudestaan ja paremmin, kohdata ja korjata. Aloittaa vaikka vanha harrastus uudestaan. Itse voi päättää, haluaako sitä vai paahtaako eteenpäin loistava tulevaisuus silmissään. Uusi ei välttämättä aina ole parempi.

Kerro meille miksi palkkaisimme juuri sinut

Valmistuin muutama vuosi sitten. Olen siitä lähtien hakenut enemmän ja vähemmän oman alani töitä. Hakemuksia olen kirjoittanut kymmeniä. Olen hakenut harjoittelupaikkoja, vakituista työtä ja palkkatuettuakin. Työhaastatteluiden määrän voin laskea yhdellä kädellä.

Vuoden alussa otin riskin ja lähdin silloisesta työpaikastani koska se vaikutti umpikujalta eikä edustanut opiskelemaani alaa. Heittäydyin tyhjän päälle ajatuksena keskittyä kunnolla työnhakuun ja samalla tehdä minua oikeasti kiinnostavia asioita.

Muutaman vuoden kestänyt työnhakuprosessi on ollut hermoja raastava, itsetuntoa kurittava ja kompurointia täynnä. Positiiviseksi puoliksi voin laskea tiedon miten työtä nykypäivänä haetaan ja oman itseni markkinoinnin sekä myymisen kehittymisen.

Työnhaku ei ole enää sitä mitä muistan sen olleen kymmenisen vuotta sitten. No ei ole maailmakaan. Rekrytilaisuudet saattavat kestää puoli päivää ja työhaastattelun ohella sisältävät mahdollisesti kirjallisia tehtäviä, ryhmätyötehtäviä, soveltuvuustestejä, yhteishaastatteluita toisen hakijan kanssa ja jopa esityksiä. Työnhaku tuntuu olevan kuin kouluun hakua ennakkotehtävineen ja valmistautumisineen. Jotkut työnantajat haluavat urkkia myös sosiaalisen mediani, nähdä millaiset kyvyt minulla on sen käyttöön ja mitä se minusta paljastaa. Olen askel askeleeta ja haastattelu haastattelulta oppinut miten tätä peliä pelataan.

Alun optimistisuudesta olen epätoivon kautta päätynyt lopulta kunnioittamaan omaa osaamistani ja sitä mitä minulla on tarjottavana. Työnhaku on vaihtokauppa jossa sekä minä että työnantaja pyrkivät parhaaseen lopputulokseen. Näinä yt-neuvotteluiden aikoina tosin tuntuu että työnantaja juhlii markkinoilla epäreilulla tavalla. Osittain näin onkin mutta ajatuksen hautominen ei hyödytä, voin vain tehdä parhaani.

Tällä viikolla sain työpaikan omalta alaltani. Yllätyksekseni huomasin olevani voittajafiiliksen sijasta tilanteessa joka ei miellyttänyt. En ollut työstä mielestäni tarpeeksi innostunut joten sen vastaanottaminen olisi väärin minua sekä työnantajaa kohti. Otin hypyn tuntemattomaan siksi että löytäisin jotain parempaa, en siksi että tyytyisin uudestaan. Ymmärrettävästi unelmien duuni ei kävele kadulla vastaan mutta uuden työpaikan pitää kuitenkin kiinnostaa ja innostaa, haastaa minut kehittymään.

Päädyin kieltäytymään tarjotusta duunipaikasta ja ottamaan uuden riskin. Etsimään edelleen. Vaikka vituiksi menisikin.