Ikäkriisi

Olen kyllästynyt kuuntelemaan ystäväpiirini valitusta iästä. Suurin osa ystävistäni on jo kolmenkympin paremmalla puolella, kuten minäkin. Nuoruus tuntuu loppuneen ja sehän aiheuttaa ahdistusta meille nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa eläville. Jos joku ei ole vielä ehtinyt kriiseillä elämässään niin nyt on viimein ollut aika.

Oma ikäkriisini sijoittui opiskeluaikoihin. Aloitin opinnot vasta kolmekymppisenä ja suuri osa opiskelukavereista oli hädin tuskin päässyt kahdestakympistä eteenpäin. Tunsin itseni vanhaksi. Suhtauduin hieman tympeästi kaksikymppisten touhuihin. Mietin että kyllä elämä opettaa.

Samalla unohdin hetkeksi että olin edelleen itsekin nuori. Minulle vain sellainen nuoruus joka jää kahden- ja kolmenkympin väliin oli ohi. Tilalle oli tullut jotain muuta minkä kanssa kamppailin. 

Kun tokenin, huomasin että olin saanut itsetuntemusta ja – varmuutta mitä nuorempana olin kaivannut. Yhtäkkiä elämä olikin taas edessä elettävänä.

Isoin asia ensimmäisessä ikäkriisissä onkin ehkä se, että tajuaa miten vuodet kuluvat eivätkä tietyt asiat enää palaa. Joutuu katsomaan peiliin ja kohtaamaan sen mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Valinnoista on otettava vastuu eikä syöksyminen uuteen olekaan enää ihan niin yksinkertaista.

Kriisin jälkeen elämä taas jatkuu ja yleensä huomattavasti parempana. Itse nautin tästä iästä enemmän kuin varmaan koskaan tajusin nauttia parikymppisenä. Monet ikääni ja aikuisuuteen liittyvät asiat ovat edelleen ratkaisematta ja uusia tulee koko ajan lisää. En kuitenkaan haluaisi olla nuorempi, vanhempi tai muutakaan. On aika jees olla terve kolmefemma nainen.

Seuraavat pyöreät vietänkin sitten keski-ikäisenä. Ja eikö se ole elämän antoisinta aikaa?

Sitä ehtii taas kriiseillä sitten.

10 vuotta hujahti. Samat naamat ja hauskaa edelleen.

  

Kirjoituskurssi

Kirjoituskurssini loppui. Elän nyt kuherruskuukautta kirjoittamisen suhteen. Teksti syntyy helposti ja vie mukanaan. Tyhjän paperin pelkoa ei ole.
Jokaista kurssipäivää seuraavana yönä unenpäästä on ollut vaikea saada kiinni. Päässä on alkanut syntyä tekstiä ja tarinaa niin että nukahtamisen on voinut unohtaa. En ole kuitenkaan noussut ylös ja alkanut kirjoittaa , peläten että siinä menisi aamuun. Luotan että se löytää tiensä myöhemminkin.

Olen kirjoittanut kurssillani vuodestani Tansaniassa, Sansibarin saarella. Se on ollut tarkoituksena ikuistaa siitä asti kun palasin sieltä 8 vuotta sitten. Olin pelännyt että asiat ovat unohtuneet mutta turhaan.
Jotkin yksityiskohdat alkavat olla hämärän peitossa mutta se ei ole kovin vakavaa. Kirjoittajalla kun on kuitenkin oikeus oikoa mutkia luovassa kirjoittamisessa.

Muisteleminen on ollut nautinnollista. Vuodet paluun ja tekstin tuottamisen välissä ovat tulleet tarpeeseen. Tapahtumia voi nyt muistella ja kirjoittaa hieman erilaisesta näkökulmasta kuin heti paluun jälkeen olisi ollut mahdollista.
Toivotaan että tämä fiilis säilyy ja saan paperille koko tarinan. Nyt siihen tarvitaan vaan raakaa duunia.

Sansibar, Stone Townin ranta 2006