Ikäkriisi

Olen kyllästynyt kuuntelemaan ystäväpiirini valitusta iästä. Suurin osa ystävistäni on jo kolmenkympin paremmalla puolella, kuten minäkin. Nuoruus tuntuu loppuneen ja sehän aiheuttaa ahdistusta meille nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa eläville. Jos joku ei ole vielä ehtinyt kriiseillä elämässään niin nyt on viimein ollut aika.

Oma ikäkriisini sijoittui opiskeluaikoihin. Aloitin opinnot vasta kolmekymppisenä ja suuri osa opiskelukavereista oli hädin tuskin päässyt kahdestakympistä eteenpäin. Tunsin itseni vanhaksi. Suhtauduin hieman tympeästi kaksikymppisten touhuihin. Mietin että kyllä elämä opettaa.

Samalla unohdin hetkeksi että olin edelleen itsekin nuori. Minulle vain sellainen nuoruus joka jää kahden- ja kolmenkympin väliin oli ohi. Tilalle oli tullut jotain muuta minkä kanssa kamppailin. 

Kun tokenin, huomasin että olin saanut itsetuntemusta ja – varmuutta mitä nuorempana olin kaivannut. Yhtäkkiä elämä olikin taas edessä elettävänä.

Isoin asia ensimmäisessä ikäkriisissä onkin ehkä se, että tajuaa miten vuodet kuluvat eivätkä tietyt asiat enää palaa. Joutuu katsomaan peiliin ja kohtaamaan sen mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Valinnoista on otettava vastuu eikä syöksyminen uuteen olekaan enää ihan niin yksinkertaista.

Kriisin jälkeen elämä taas jatkuu ja yleensä huomattavasti parempana. Itse nautin tästä iästä enemmän kuin varmaan koskaan tajusin nauttia parikymppisenä. Monet ikääni ja aikuisuuteen liittyvät asiat ovat edelleen ratkaisematta ja uusia tulee koko ajan lisää. En kuitenkaan haluaisi olla nuorempi, vanhempi tai muutakaan. On aika jees olla terve kolmefemma nainen.

Seuraavat pyöreät vietänkin sitten keski-ikäisenä. Ja eikö se ole elämän antoisinta aikaa?

Sitä ehtii taas kriiseillä sitten.

10 vuotta hujahti. Samat naamat ja hauskaa edelleen.