Elämä on tasapainoharjoitus

Istun perjantaisessa ruuhkaratikassa. Puhelimeni soi. Siellä on kämppikseni, joka haluaa keskustella asumisjärjestelyistä nyt, kun kummatkin seurustelemme. Olen menossa hakemaan vastapoimittuja marjoja tädiltäni, jolla on kiire Huvila-teltan illan keikalle. Ystäväni kyselee whatsupin kautta, monelta olisin tulossa hänen luokseen, että voisimme aloittaa illanvieton, ja ehtisimme ajoissa festarille. Poikaystäväni seisoo vieressäni ja näyttää odottavan jotain. Hänellä on synttärit tänään.

Mielessäni pyörii koulutehtävä, jonka opettaja antoi juuri ennen viikonlopun viettoon pääsyä. Tsekkailen samalla myös  sääkarttaa, miettien, onko huomenna töissä kiireinen päivä, mikäli aurinko paistaa.

Alkaa ahdistaa. Soimaan kaikkia ja kaikkea, maailmasta omaan itseeni. Haluaisin vain astua ulos sporasta ja kävellä jonnekin. Rauhassa ja ilman päämäärää. Mutta en voi. Itsehän olen soppani keittänyt.

Miten tasapainoilla elämässä, jossa vaatimuksia satelee niin töiden, opiskelujen kuin sosiaalisten suhteiden kautta? Kaikki alueet vaativat jotain ja kaikille alueille haluan myös antaa jotain. Näiden lisäksi olisi muistettava huolehtia itsestään. Olisi hyvä pitää huolta kunnostaan ja muistaa myös rentoutua välillä.

Usein saamme lukea aikaansaavista ihmisistä, joilla on monta rautaa tulessa. Lehden kannessa hymyilee hyvännäköinen tyyppi, joka on tyytyväinen elämäänsä. On ura, perhe, harrastukset ja vielä kasa unelmia, joita ollaan ihan juuri lähdössä toteuttamaan. Tämä ärsyttää. Kukapa ei haluaisi olla superihminen?

Tasapainoilu saattaa joskus jopa onnistua, kunnes itse elämä puuttuu peliin. Voi tapahtua jotain traagista tai pienikin asia voi suistaa hurjalla vauhdilla eteenpäin menevän junan.

Kokemukseni mukaan elämää voi yrittää tasapainottaa hyvällä organisoinnilla tai delegoinnilla. Tämä toimii tosin vain siihen asti, kun muut leikkivät samaan tahtiin. Sen jälkeen voikin taas kiukkuilla kotona, kun joku on pilannut hyvän flown.

Pääsen vihdoin tätini luo, kulkuvälineen vaihdon jälkeen. Poikkeusjärjestelyihin liikenteessä en osannut tänään varautua. Istun alas ja tätini tarjoaa oluen. Hän on iloinen, että tapaamme pitkästä aikaa. Yhtäkkiä kiireinen tunnelma häviää. Uppoudumme keskusteluun, kukaan ei katsele kelloa eikä ole suorittamassa seuraavaa eteen tulevaa asiaa.

Superihmisiä ei ole. Tai sellaiseen ei ainakaan ole järkevä pyrkiä. Inhimillisyys on asia, joka tuo meidät lähelle itseämme, tavoitteitamme ja toisia ihmisiä.

Mieluummin tyydyn vain harjoittelemaan tasapainoilua, kuin esiintymään trapetsilla omassa yksinäisyydessä, kaukana maasta.