Blogin uusi osoite

Ilman marjoja siirtynyt uuteen osoitteeseen ja samalla uudistunut:

https://ilmanmarjoja.wordpress.com/

Keep in touch!

Elämä on tasapainoharjoitus

Istun perjantaisessa ruuhkaratikassa. Puhelimeni soi. Siellä on kämppikseni, joka haluaa keskustella asumisjärjestelyistä nyt, kun kummatkin seurustelemme. Olen menossa hakemaan vastapoimittuja marjoja tädiltäni, jolla on kiire Huvila-teltan illan keikalle. Ystäväni kyselee whatsupin kautta, monelta olisin tulossa hänen luokseen, että voisimme aloittaa illanvieton, ja ehtisimme ajoissa festarille. Poikaystäväni seisoo vieressäni ja näyttää odottavan jotain. Hänellä on synttärit tänään.

Mielessäni pyörii koulutehtävä, jonka opettaja antoi juuri ennen viikonlopun viettoon pääsyä. Tsekkailen samalla myös  sääkarttaa, miettien, onko huomenna töissä kiireinen päivä, mikäli aurinko paistaa.

Alkaa ahdistaa. Soimaan kaikkia ja kaikkea, maailmasta omaan itseeni. Haluaisin vain astua ulos sporasta ja kävellä jonnekin. Rauhassa ja ilman päämäärää. Mutta en voi. Itsehän olen soppani keittänyt.

Miten tasapainoilla elämässä, jossa vaatimuksia satelee niin töiden, opiskelujen kuin sosiaalisten suhteiden kautta? Kaikki alueet vaativat jotain ja kaikille alueille haluan myös antaa jotain. Näiden lisäksi olisi muistettava huolehtia itsestään. Olisi hyvä pitää huolta kunnostaan ja muistaa myös rentoutua välillä.

Usein saamme lukea aikaansaavista ihmisistä, joilla on monta rautaa tulessa. Lehden kannessa hymyilee hyvännäköinen tyyppi, joka on tyytyväinen elämäänsä. On ura, perhe, harrastukset ja vielä kasa unelmia, joita ollaan ihan juuri lähdössä toteuttamaan. Tämä ärsyttää. Kukapa ei haluaisi olla superihminen?

Tasapainoilu saattaa joskus jopa onnistua, kunnes itse elämä puuttuu peliin. Voi tapahtua jotain traagista tai pienikin asia voi suistaa hurjalla vauhdilla eteenpäin menevän junan.

Kokemukseni mukaan elämää voi yrittää tasapainottaa hyvällä organisoinnilla tai delegoinnilla. Tämä toimii tosin vain siihen asti, kun muut leikkivät samaan tahtiin. Sen jälkeen voikin taas kiukkuilla kotona, kun joku on pilannut hyvän flown.

Pääsen vihdoin tätini luo, kulkuvälineen vaihdon jälkeen. Poikkeusjärjestelyihin liikenteessä en osannut tänään varautua. Istun alas ja tätini tarjoaa oluen. Hän on iloinen, että tapaamme pitkästä aikaa. Yhtäkkiä kiireinen tunnelma häviää. Uppoudumme keskusteluun, kukaan ei katsele kelloa eikä ole suorittamassa seuraavaa eteen tulevaa asiaa.

Superihmisiä ei ole. Tai sellaiseen ei ainakaan ole järkevä pyrkiä. Inhimillisyys on asia, joka tuo meidät lähelle itseämme, tavoitteitamme ja toisia ihmisiä.

Mieluummin tyydyn vain harjoittelemaan tasapainoilua, kuin esiintymään trapetsilla omassa yksinäisyydessä, kaukana maasta.

Rasismin lyhyt oppimäärä

Mulla on ihana kesäheila. Hauska ja fiksu. Komeakin. Tekee ruokaa ja tanssii mun kanssa. Meillä on mukavaa mutta tämä ei kaikille sovi. Mies on meinaan ulkomaalainen. Ja hänellä on rastat.

Kesä ei ole vielä edes puolivälissä mutta jo tänä lyhyenä aikana olen saanut hyvän oppimäärän rasismista ja ennakkoluuloista.

Kerron muutaman esimerkin. Juhannuspäivänä odotimme iloisissa tunnelmissa ratikkaa hiljaisessa kaupungissa. Pysäkillä oli meidän lisäksi vanhempi suomalainen mies joka tuijotti meitä. Menimme ratikkaan samaan aikaan ja istuimme melko lähekkäin. Mies jatkoi tuijotustaan ja hetken päästä sanoi "Apina." Tuijottaen seuralaistani. Hetkessä olin vihainen. Ajattelin haistatella miestä suoraan ja äänekkäästi. Lisäksi minua hävetti. Seuralaiseni ei huomannut mitään. Eihän hän suomea puhunut. Toisaalta kehon kieltä osaavat lukea kaikki. Tai sitten hän ei välittänyt. Ehkä oli jopa tottunut. Päätin jättää miehen omaan arvoonsa vaikka näin mielessäni hänen halveksivat kasvonsa.

Eräänä iltana olimme baarissa. Menimme ulos tupakalle ja nojailimme oveen. Sisältä tuli nuori humalainen mies. Hän tarttui takaapäin seuralaiseni rastoihin, sanoen "Nice rasta." Seuralaiseni otti tilanteen iisisti ja kehoitti miestä tulemaan sanomaan asiat hänelle kasvotusten. Pyörittelimme yhdessä päätä ja myöhemmin keskustelimme rastojen aiheuttamista erilaisita reaktioista eri tilanteissa ja paikoissa. Mies mietti josko hänen pitäisi leikata ne pois.

Toisella kaljoittelureissulla kerroin kaverilleni kesäheilastani. Hieman yllättäen sain kuulla rasittavia yleistyksiä kyseisen maanosan ihmisten käytöksestä ja huonoista tavoista. Päälle vielä muutama varoitus. Alkoi vituttaa vaikka ehkä kaverini kännipäissään halusi vain ajatella parastani. Tilanteesta erikoisen tekee vielä se, että kaverini on itse maahanmuuttaja.

Yllätyn aina uudestaan maamme takapajuisuudesta. Yllätyn yhä uudestaan ihmisten törkeydestä. Ja uudestaan tarpeesta pitää kiinni vääristä yleistyksistä ja mielikuvista. Toivon että asenteet muuttuvat. Uskon ja toivon että asiat paranevat.

Aion heilastella kenen kanssa haluan. Pitää hauskaa ja nauttia elämän monimuotoisuudesta rajoituksitta. Kai se on niin, että  "It ain't possible to live unless you're crossing somebody's line."

Silti.

Rakkautta kaikkien kesään!

Aina matkalla

Herään junan yläsängystä rauhattoman yön jälkeen. Kello on puoli seitsämän. Vastapuolella alasängyssä nukkunut vanhempi nainen näyttää voivan jo paremmin. Illalla hän oksensi. Konduktööri herättää kaikki vaunut ja antaa jokaiselle pienen purkin mehua. Mehu on liian makeaa makuuni mutta antaa hyvin energiaa. Menen käytävälle katsomaan maisemia ikkunasta. Kiskot kulkevat aivan rannan tuntumassa. Välimeri välkehtii aamuauringossa. Ohitamme sitruuna puutarhan. Huonosti nukuttu yö painaa lihaksissa mutta se ei haittaa. Olen Sisiliassa.

Olen aina rakastanut matkustaa. Pitkiä ja lyhyitä matkoja. Matkustaminen on ollut elämäntapa. Olen usein valinnut sen jonkun muun sijasta. Niinkuin nyt vakituisen työn. Vaikka olen asunut ja työskennellyt ulkomailla melko pitkiäkin aikoja, olen aina halunnut palata.

Reissuun on tullut lähdettyä monenmoisista syistä, esimerkiksi jos elämäntilanteeni on ollut toimimaton. Helpostus on ollut väliaikaista. Oman elämän ongelmia kun ei pääse pakoon vaikka matkustaisi pallon toiselle laidalle. Arki tulee aina. Unelmien paratiisirantakin alkaa tylsistyttää. Onnellisuutta kun ei rakenneta ulkoisilla puitteilla.

Mitä pidemmälle tai pidemmäksi aikaa ei välttämättä ole paras tapa. Matkustaminen toimii myös lyhyenä ja lähelle. Itseäni hieman hävettää etten ole nähnyt Suomen upeaa Lappia mutta olen kyllä kiivennyt satoja portaita Machu Picchulla. Matkailun filosofia toimii elämässä kokonaisvaltaisesti. Se on kiinnostusta asioihin, ihmisiin ja paikkoihin ihan sama missä ja koska. Se on avoimuutta ja kokemisen halua ja sitä voi toteuttaa vaikka lähikaupungissa.

Istun taas yöjunassa. Tällä kertaa vaunun kanssani jakavat puheliaat nuoret opiskelijanaiset. Italiani taipuu jo paremmin mutta vetäydyn silti suomalaiseen kuoreeni. Italian mantereen ja Sisilian saaren väliin ei ole vieläkään saatu rakennettua siltaa. Meri on ylitettävä laivalla. Juna ajaa laivaan sisään ja iso alus lähtee ylittämään salmea. Nousen kannelle katselemaan öistä merimaisemaa muiden mukana. Olen viettänyt Sisiliassa työskennellen ja lomaillen hieman yli kuukauden. Olen tietysti täysin myyty sisilialaiselle elämäntyylille. Taas yksi paikka jota tulen lopun elämääni kaipaamaan. Katselen vastarannan lähestyviä valoja. Muutaman päivän päästä pääsen omaan sänkyyn. Täytyy palata kotiin että voi taas joskus lähteä.

Muutosvastarinta

Käyn muutaman kerran vuodessa Pohjanmaalla. Se on äitini synnyinseutu joten osa juuristani on siellä. Iso osa sukulaisistani asuu edelleen samassa pienessä eteläpohjalaisessa kylässä. Yövyn yleensä enoni luona. Talossa joka kuului ennen isovanhemmilleni.

Ajatellessani tuota paikkaa, mieleni alkaa usein pyörittämään idyllistä filmikelaa kuumista kasarikesistä jolloin juoksin naapuriin hakemaan leikkikaveria tai pyöräilin serkun kanssa kylän kaupalle ostamaan jätskiä.

Nykyään meininki on toinen. Naapurissa ei asu enää ketään. Talo rapistuu hitaasti ja varmasti. Kylä on hiljentynyt, liiketilat on tyhjillään ja viimeinen kauppa lopetti joitain vuosia sitten. Kakstuhattaluvun alussa sentään ehdin kylän baarissa käydä ennen kuin se lopetettiin. Lapsuuteni monipuolinen ja vireä maaseutu on enää harmaa haamu.

Miten suhtautua siihen että asiat muuttuu ja loppuu? Paras tapa lienee sopeutua. Hyväksyä muutos ja etsiä siitä parhaat puolet. Jäljelle jää kuitenkin useasti enemmän kuin itse tajuaa tai tilalle tulee jotain mahdollisesti vielä parempaa. Palatessani aika ajoin rakkaaseen kylään, voin aina kiivetä enoni talon vintille missä aika on täysin pysähtynyt ja monia tavaroita ei ole siirretty sitten kaheskytluvun. Siellä voin tankata nostalgiaa. Nykyään nautin näillä reissuillani kurkien kiikaroinnista ja siitä että on hiljaista, sen sijaan että ovesta sisään lappaisi koko ajan sukulaista ja naapuria.

Muutos, hidas tai nopea, hyvä tai huono, on väistämätöntä. Usein sitä kaipaakin. Mutta monesti sen tullessa, vastarinta nousee. Tuntuu vaikealta luopua turvallisista kuvioista tai saavutetusta hyvästä. Muutama viikko sitten kun viimeksi vierailin enoni luona, näin taas uuden muutoksen. Eno oli kaatanut ison osan talon pihaa ympäröivistä puista jotka olivat olleet siinä niin kauan kun minä muistan. Katselin uutta näkyä iltaisin saunasta. Alkujärkytyksen jälkeen ratkaisu alkoi vaikuttaa oikealta. Näin maisemassa uusia asioita mitä en ollut ennen huomannut.

Paluu menneisyyteen

Meidän länsimaalaisessa kulttuurissamme aikakäsityks on lineaarinen. Ajalla on alku ja loppu ja se menee koko ajan eteenpäin tulevaisuuteen. On kiire nähdä tuleva ja jättää mennyt taakse. Aasiassa aikakäsityks on syklinen. Aika kiertää ympyrää ja sitä riittää ikuisesti. Mahdollisuudet ja riskit ovat olemassa aina uudelleen, menneisyyttä käytetään hyväksi päätöksiä tehdessä eikä niitä ole kiire tehdä.

Olin jokunen viikko sitten serkkutapaamisessa kotiseudullani. Siskoni olivat koonneet yhteen isämme puolen serkut. Meitä oli paikalla vajaa parisenkymmentä, osa oli tuonut kumppaninsakin. Olen serkuista nuorin. Eroa muihin on reilusti toistakymmentä vuotta. En ollut nähnyt monia 90-luvun alun jälkeen. Minut muistettiin ”5-vuotiaana tyttönä joka istui kaivonkannella”. Itse koin kiinnostavana joskin hieman hämmentävänä istua bissellä ihmisten kanssa joiden kanssa muistan lähinnä leikkineeni.Tapaaminen oli lämminhenkinen ja oli ihana kuulla puhuttavan edesmenneestä isästäni asioita joita en ole koskaan kuullut, vaikkei hän täydellinen ollutkaan. Jäi olo, että jalkani ovat taas hieman vakaammin maan pinnalla.

Menneisyydestä voi löytää ihmisiä ja asioita. Hyödyllisiä, kaivattujakin. Siellä on myös kipeitä asioita. Olen päätynyt kohtaamaan ne joskus vapaaehtoisesti, välillä pakostakin. Se on kannattanut. Sen sijaan että antaisin menneiden vaikeiden asioiden salakavalasti kiduttaa itseäni, voin kääntää ne voimavaraksi. Ainakin suurimaksi osaksi.

Serkkuja voi löytää melko helposti vuosienkin jälkeen, suku on kuitenkin suku. Mutta miten hienoa onkaan löytää vanha koulufrendi ja solmia ystävyys uudestaan. Tai alkaa tehdä duunia vanhan työkaverin kanssa. Tai hymyillä vanhalle ihastuksekselle sattumalta tavatessa.

Joitain ihmisiä ja asioita ei tietenkään ole mahdollisuus enää kohdata. Mutta yllättävän usein tarjoutuu mahdollisuus tehdä jotain uudestaan ja paremmin, kohdata ja korjata. Aloittaa vaikka vanha harrastus uudestaan. Itse voi päättää, haluaako sitä vai paahtaako eteenpäin loistava tulevaisuus silmissään. Uusi ei välttämättä aina ole parempi.

Kerro meille miksi palkkaisimme juuri sinut

Valmistuin muutama vuosi sitten. Olen siitä lähtien hakenut enemmän ja vähemmän oman alani töitä. Hakemuksia olen kirjoittanut kymmeniä. Olen hakenut harjoittelupaikkoja, vakituista työtä ja palkkatuettuakin. Työhaastatteluiden määrän voin laskea yhdellä kädellä.

Vuoden alussa otin riskin ja lähdin silloisesta työpaikastani koska se vaikutti umpikujalta eikä edustanut opiskelemaani alaa. Heittäydyin tyhjän päälle ajatuksena keskittyä kunnolla työnhakuun ja samalla tehdä minua oikeasti kiinnostavia asioita.

Muutaman vuoden kestänyt työnhakuprosessi on ollut hermoja raastava, itsetuntoa kurittava ja kompurointia täynnä. Positiiviseksi puoliksi voin laskea tiedon miten työtä nykypäivänä haetaan ja oman itseni markkinoinnin sekä myymisen kehittymisen.

Työnhaku ei ole enää sitä mitä muistan sen olleen kymmenisen vuotta sitten. No ei ole maailmakaan. Rekrytilaisuudet saattavat kestää puoli päivää ja työhaastattelun ohella sisältävät mahdollisesti kirjallisia tehtäviä, ryhmätyötehtäviä, soveltuvuustestejä, yhteishaastatteluita toisen hakijan kanssa ja jopa esityksiä. Työnhaku tuntuu olevan kuin kouluun hakua ennakkotehtävineen ja valmistautumisineen. Jotkut työnantajat haluavat urkkia myös sosiaalisen mediani, nähdä millaiset kyvyt minulla on sen käyttöön ja mitä se minusta paljastaa. Olen askel askeleeta ja haastattelu haastattelulta oppinut miten tätä peliä pelataan.

Alun optimistisuudesta olen epätoivon kautta päätynyt lopulta kunnioittamaan omaa osaamistani ja sitä mitä minulla on tarjottavana. Työnhaku on vaihtokauppa jossa sekä minä että työnantaja pyrkivät parhaaseen lopputulokseen. Näinä yt-neuvotteluiden aikoina tosin tuntuu että työnantaja juhlii markkinoilla epäreilulla tavalla. Osittain näin onkin mutta ajatuksen hautominen ei hyödytä, voin vain tehdä parhaani.

Tällä viikolla sain työpaikan omalta alaltani. Yllätyksekseni huomasin olevani voittajafiiliksen sijasta tilanteessa joka ei miellyttänyt. En ollut työstä mielestäni tarpeeksi innostunut joten sen vastaanottaminen olisi väärin minua sekä työnantajaa kohti. Otin hypyn tuntemattomaan siksi että löytäisin jotain parempaa, en siksi että tyytyisin uudestaan. Ymmärrettävästi unelmien duuni ei kävele kadulla vastaan mutta uuden työpaikan pitää kuitenkin kiinnostaa ja innostaa, haastaa minut kehittymään.

Päädyin kieltäytymään tarjotusta duunipaikasta ja ottamaan uuden riskin. Etsimään edelleen. Vaikka vituiksi menisikin.